Korttien kasvoton kuningas
Äiti, millon ollaan perillä?” nuriseva ääni kysyi takapenkiltä. Ei vastausta. ”Äiti?”
”Ihan kohta. Tiedäthän itsekin, kulta. Tämä väli on ajettu sata kertaa”, äiti huokaisi etupenkillä ohjauksen lomasta. ”Lisäksi olet kysynyt samaa koko ajan.”
”No joo, kun ei oo mitään tekemistä.”
——— *__* Tarinan alku \/
”Perillä! Ulos autosta, nopeasti nyt!” äiti kailotti avatessaan oven. Hän oli varsin pitkä ja hoikka, ihan erilainen kuin mummi tai edes mummo, vaikka mummi hänen äitinsä oli ollutkin. Mummi oli ollut lyhyt ja tukeva, ei missään nimessä lihava. Hänellä oli ollut harmaat ja hieman rusehtavat hiukset. Äidillä oli yhä punaruskeat. Mummilla oli todettu syöpä liian myöhään. En edes tiennyt, millainen syöpä oli kyseessä. Meni viikko, toinenkin. Kolmannen puolivälissä äiti kutsui minut olohuoneeseen isän ja siskon kanssa. Hän vain itki. Ei edes onnistunut sanomaan mitään järkevää. Kaikki tajusivat kuitenkin tapahtuneen: mummi oli kuollut. Ja nyt äiti meni ensikertaa mummin asuntoon sen jälkeen. Hän oli tekopirteä ja hymyili jatkuvasti.
”Hei, tule nyt jo! Löydät kyllä jotain tekemistä!” äiti huudahti tekopirteänä tajuamatta sen läpinäkyvyyttä.
”No, okei”, mutisin.
Mummin talo oli pieni. Hän oli asunut yksin kauan, joten ei ollut tarvinnut paljoa tilaa. Yritin hymyillä, mutta kyyneleet eivät antaneet periksi. Pyyhkäisin ne nopeasti pois ja tähystin tekemistä. Avasin yhden kaapin. Astioita, ajattelin, mutta aloin pinota niitä viereeni jostain syystä. Astioita olikin varsin vähän. Niiden takaa paljastui pölyinen laatikko. Se ei ollut lukossa, joten avasin sen. Tuijotin lähes tyhjää sisustaa. Pelikorttipakka, ei muuta. Katsoin pakkaa hämmentyneenä. Paketissa luki isolla PELATKOON KEN USKALTAA -KORTTIEN KUNINGAS. Äidillä oli tekemistä, joten sekoittelin kortteja. Lopulta kyllästyin siihen ja vilkaisin koteloa. Teksti oli kadonnut. Sisällä oli vielä yksi kortti. Poimin sen käteeni muka aloittaakseni pelin. Huomasin kuitenkin paketissa vielä yhden kortin. Vedin sen pois paketista, mutta kääntäessäni sen näin lähes tyhjän kortin. Puna-musta kruunu ja kaksi sauvaa ristissä. Toista koristivat pata ja risti. Toista ruutu ja hertta. Naurahdin hieman hermostuneena. Teksti, joka katoaa ja kortti ilman maata? Työnsin kortin taskuuni. Ehkä keksisin sille jotain käyttöä.
”Seitsemän korttia rivissä. Yks oikein-, toiset väärinpäin. Päälle kuus riviin. Taas eka oikein on. Sitten viis laitetaan päälle. Samat on säännöt loppuun saakka. Lopulta rivi korkeudelta kasvaa sivulle, ja päällä kuvat on ylimmäisistä”, ääni runoili mielessäni. Hyppäsin pystyyn. Se ei ollut omaa ajatuksenjuoksuani. Tiesin, etten ollut aivan tyhmä. Istuin kuitenkin alas pelatakseni pelin loppuun. Olin aloittanut pasianssin yhden version. Yllätyksekseni tajusin pelin sujuvan hyvin alusta asti.
Kolmenkymmenen pelin jälkeen äiti sanoi, että lähtisimme. Kasasin kortit ja sujautin ne koteloonsa. Pahvi oli kulunutta ja häiritsevän räikeän värin peitossa. Työnsin paketin kuitenkin hupparini taskuun. Tunsin omituisen kortin kättäni vasten.
”Hyvää yötä, kulta. Nuku hyvin”, äiti kuiskasi ovelta, kun sammutin lampun. Annoin itseni valua peiton alle ja painaa pääni tyynyä vasten. Se tuntui hyvältä. Minua nukutti oudolla tavalla. Annoin kuitenkin silmieni painua kiinni. Se tuntui hyvältä, paremmalta kuin tyyny tai peitto. Tunsin tajuntani valuvan kauas minusta. Myös minä leijuin kauas pois.
”Kasvot ja muisti, kuka kaipaa? Nyt alkaa korttien peli. Kuka jos tielle tulee, kasvonsa menettää. Kortin saa muistoksi vain”, itsevarma ääni lauleskeli hiljaa. Keho ei ollut hänen, mutta keho sekin. Kuninkaan ei tarvinnut huolehtia asiasta nyt. Ruskeat hiukset heilahtivat pois kasvoilta, joita ei ollut enään. Vielä äskettäin uniset kasvot olivat paikoillaan, mutta nyt ne oli pyyhitty pois. Ääni tuli jostain ihon takaa. Tutunoloinen ääni kuului taas. Joku lähestyi huonetta.
”Oletko hereillä?” naisääni kysyi. Kehon omistajan äiti? No, samapa se oli. ”Etkö saa unta?” Ovi avautui ja päästi sisään selkäpiitä pitkin liikkuvat kylmät väreet kiljunnan saattelemina.
”En olekaan koskaan pitänyt äideistä tai edes naisista”, ääni naurahti jostain syvältä.
Kortti heilati viimeisenkin kerran varmasti. Kasvot puuttuivat lattialla makaavalta ruumiilta. Keskellä rintakehää törrötti kortti. Siinä oli verellä ylipyyhitty kruunu, jonka alla oli naisen kasvojen kuva. Mielipuolinen kikatus sattui korviin.
”Ensimmäinen tielläni, pois pyyhkäisty. Kasvoton ruumis on eloton. Eloton ei muista. Kortin silti lahjoitin”, käheäksi muuttunut ääni käkätti.
Uninen tyttö käveli keittiössä lasi täynnä vettä. Sisko, kasvoton ajatteli kysyvän toiveikkaana.
”Hei, väistä!” tyttömäinen ääni ärähti. Hetkeäkään odottamatta kortti heilahti tyhjästä ilmaantuen.
Kortti makasi lattialla, kun hahmo kyykistyi yhä lämpimän ruumiin ylle. Hän oli kuningas korttien kasvottomien. Ihailkaa pelitaitoja. Ei yksikään voita häntä. Auttoi uhria voittamaan pelejä kolme kertaa kymmenen. Ruumiin vei palkaksi. Isää odottamaan jäi. Työmatkalta palatessa kortit tanssivat tahtiin, jonka kuningas määräsi.
-KuroToShiro
Hieno tarina. Luin kolme kertaa, koska oli niin hyvä. Hieno piirros.:3
Candy aktiivisena! Kiitos kummastakin!